Elämänmuutos on ollut pitkä prosessi, jossa se mikä näkyy ulospäin on vain jäävuoren huippu. Kun asiat nyt ovat konkreettisesti muuttuneet, en ole tuntenut minkäänlaista muutoksen tuskaa. Muutos tuntuu loogiselta, minulle sopivalta, sanalla sanoen oikealta.

Muutosprosessit etenevät minulla aina pitkän kaavan mukaan. Minulle on tyypillistä se, että yritän ensin saada asiat raiteilleen kaikin mahdollisin keinoin, jotta vanha voisi jatkua. Tähän saattaa mennä vuosia. Jos kerta toisensa jälkeen päädyn umpikujaan, alan miettiä muita vaihtoehtoja.

Niin kävi nytkin.

Siinä vaiheessa, kun mietin, mikä muu ratkaisu kuin vanhan säilyttäminen voisi toimia, tunnen suurinta epätoivoa. Se on vaihe, jossa ei vielä näe vastausta, mutta tietää, että jotain on keksittävä. Se on väsyttävää ja kuluttavaa.

Se vaihe käynnistyi minulla noin vuosi sitten.

Heräsin päivittäin väsyneenä, tein mitä arkeen kuului, mutta ajatukseni kulkivat täysin muissa maailmoissa. Odotin vastausta itseltäni. Iltaisin menin nukkumaan uupuneena ja aamulla heräsin uuteen väsymykseen. 

Muutos on tutustumista uudelleen itseensä

Kun puhuin ajatuksistani ja neuvottomuudesta puolisolleni, hän vastasi viisaasti: Sun pitää tehdä sitä mistä eniten tykkäät. Se on tärkeintä. Vain sillä tavalla tunnet että elät omaa elämääsi. On vain bonusta, jos joku muukin tykkää siitä.

Väsyneenä ja ilman konkreettista suuntaa neuvo tuntui vaikealta noudattaa. Mistä minä edes tykkään? Olenko hyvä siinä mistä tykkään? Voiko siitä saada elannon? Onko minusta enää mihinkään?

Tämä kaikki kiihtyi kesää kohti mentäessä. 

Viimeinen palkallinen kesäloma kului niin, että ensimmäiset kaksi viikkoa nukuin 12 tuntia öisin ja 4 tuntia päivisin ja olin silti poikki. Viimeiset kaksi viikkoa näin pelottavia painajaisia, joissa minua jahdattiin aseella, eksyin vieraisiin taloihin, heräsin itkien ja koin olevani ansassa.

Kaikkein vaikeinta on juuri ennen kuin asiat yhtäkkiä kirkastuvat.

Vaikka siltä ei tuntunut, siinä vaiheessa olin mentaalisesti jo todella lähellä ratkaisua. Tajusin sen, kun muistelin aiempia muutosprosessejani. Kaikkein vaikeinta on juuri ennen kuin asiat yhtäkkiä kirkastuvat.

Yksi ystäväni sanoi tässä vaiheessa viisaasti: Sua väsyttää, koska synnyt parhaillaan uudelleen. Se ei koskaan tapahdu kivuttomasti.

Lopulta vaadittiin vain muutama konkreettinen muistutus näyttämään, mihin suuntaan lähtisin. 

Suunta alkaa löytyä

Sain kesällä osallistua projektiin, jossa pystyin käyttämään käsiäni luovasti. Huomasin uppoutuvani käsillä tekemiseen täysillä, ajantaju katosi, koin ensimmäistä kertaa vuosiin totaalisen flown. 

Toinen muistutus oli, että sain muutamalta yllättävältä taholta kannustusta ja uskoa ammatillisessa osaamisessani. Aloin nähdä mitkä ovat minun vahvuuteni ja missä asioissa minulla on annettavaa. 

Ymmärsin, että se, mistä eniten tykkään, on muutettavissa myös ammatilliseksi suunnaksi. 

Sen jälkeen muutos on ollut konkreettista työntekoa. Hihojen käärimistä, käytännön asioiden järjestelemistä, päivämäärien asettamista ja katseen suuntaamista tulevaisuuteen.

Koska elämänmuutos on pitkä prosessi, sen konkreettinen päätöspiste ja uusi alku tuntuivat vain pieniltä askelilta. Monen vuoden prosessi oli asettunut ajatuksissani loogiseksi jatkumoksi. Olin jo tehnyt surutyön vanhan loppumisesta (sehän liittyy aina kaikkiin muutoksiin, vaikka muutos olisi itse haluttu ja toteutettu), ja olin täysin valmis uuteen. 

Kotona uudessa elämässä

Tällä viikolla olen luontevasti herännyt oman sisäisen rytmini mukaan, käynyt kiinni töihin ja illalla ihmetellyt, että miksi tämä ei tunnu lainkaan työnteolta. Saatan ideoida, konseptoida tai kirjoittaa puoli vuorokautta ja havahtua yhtäkkiä siihen, miten paljon olen saanut aikaiseksi, vaikka kaiken aikaa olen vain nauttinut. Muistan nuo tunteet aiemmilta vuosilta ja tajuan, että juuri tätä olen kaivannut ja tarvinnut.

Ja mikä ihmeellisintä: vaikka olen tehnyt pitkää päivää, minua ei ole väsyttänyt ollenkaan. Viimeiset vuodet ovat menneet niin, että vapailla olen lähinnä lojunut zombina sohvalla kykenemättä mihinkään. Minulla on ollut ajatuksia siitä miten haluaisin vapaa-aikani käyttää, mutta ei lainkaan energiaa. 

Nyt tuntuu että energia pursuaa, vaikka en nuku yhtään sen enempää kuin ennenkään. Uskon, että se johtuu siitä, että synnytysprosessi kipuineen alkaa olla ohi. Siinä vaiheessa kun lapsi nostetaan äidin rinnoille, kivut unohtuvat. Juuri siltä minusta tuntuu.

Viimein ihana flow

Aloitin myös uuden harrastuksen. Viime kesän käsillä tekemisestä innostuneena minulla on ollut voimakas olo, että haluaisin kokeilla maalaamista. En tiedä olisinko siinä hyvä, mutta intuitiivisesti olen tiennyt, että todennäköisesti nauttisin siitä. 

Kaivoin kaapista puolison akryylimaalit, lapsen puuvärit, leikkasin maalauspohjat tyhjistä pizzalaatikoista, ja aloin maalta. Tiesin, että lopputuloksella ei ole väliä. Kun en ole koskaan maalannut, en odottanut itseltäni mitään. Annoin vain mennä. Maalasin vain itselleni.

Ja upposin taas ihanaan flowhun jossa aika menetti merkityksensä, huoneisto ympäriltä katosi ja jossa oli vain minä ja pensselit ja värit. En malttanut edes syödä nälästä huolimatta. Ja tiesin: sisimpäni oli ollut oikeassa koko ajan. Tätäkin minä tarvitsen. Ja koin todeksi suuren viisauden: Tärkeintä on matka, ei lopputulos.

”Sun täytyy tehdä sitä mistä eniten tykkäät”, oli vielä vuosi sitten minulle epämääräinen neuvo joka aiheutti vain lisäahdistusta. Mutta nyt, kun elän niin, se on paras neuvo, jonka olen koskaan saanut. Se on oikeasti ainoa minulle sopiva tapa elää.

PS. Kuvissa maalauksiani tältä viikolta. Ensimmäinen ja toinen maalaukseni ikinä.