Muutos alkaa itseensä tutustumisesta, ja minä olen totta vie löytänyt itsestäni uusia ja jo kadonneiksi luulemiani vanhoja puolia uuteen hypättyäni. Nämä löydökset eivät ole mairittelevia, mutta pakko niiden olemassaolo on myöntää. 

Olisi hienoa sanoa, että etenen uuden opettelussa puhtaasti zeninä sydäntäni kuunnellen. Suurissa linjoissa niin taitaa jo ollakin, mutta kyllä se vanha Maria suorituspaineineen ja itseruoskintoineen on näyttäytynyt täälläpäin ihan viime aikoinakin.

Ystäväni someen jakama meemi pukee asian sanoiksi hienosti: Kun pikkulapsi opettelee kävelemään, ja kaatuu sitä yrittäessään toistuvasti, hän ei ajattele, että ehkä tämä ei olekaan minun juttuni. Sen sijaan hän yrittää sinnikkäästi uudelleen, kunnes osaa. Eikä aikaakaan, kun lapsi jo juoksee.

Miksi aikuisena on vaikeampi hyväksyä se, ettei heti osaa? Tai ainakin minun on.

En voi tietää sitä mitä en vielä tiedä – mutta voin oppia!

Yrittäjäksi ryhtyminen vaatii monia uusia osaamisia, joista minulla ei välttämättä ole ollut minkäänlaista kokemusta tätä ennen. Opettelen edelleen markkinoimaan itseäni ja myymään tuotteitani. Se tuntuu vieraalta. 

Kun en saa nopeaa vastausta tarjouksiini, minulle luontainen tapa on reagoida niin, että tuotteeni on paska ja kukaan ostotahoa edustava ei halua olla tekemisissä kanssani.

Kun pääsen tästä ajatuskuviosta yli (okei, usein mieheni tai jonkun ystäväni vetoavulla), ymmärrän, että ostajatahoilla on omat kiireensä, heillä on monta muutakin asiaa meneillään, ja tulevaisuuteen kohdistuvat ostopäätökset eivät välttämättä ole ykkösenä heidän to do -listoillaan.

Kun aikaa on sitten kulunut, ja vastaus tulee, minua nolottaa. Tajuan, että yrittäjänä pitää opetella uusi aikakäsitys. Asiat eivät etene yhtä nopeasti kuin uutistoimituksessa tai radiolähetyksessä. Ja minun pitää antaa itselleni mahdollisuus oppia tämä rauhassa, ei ruoskia itseäni epäonnistumisesta tilanteessa jossa en ole edes epäonnistunut. 

Usein nimittäin on käynyt niin, että vastaus onkin ollut minun kannaltani hyvä. Se on vain tullut hitaammin kuin luulin.

Sen sijaan että ajattelisin etten osaa, minun pitäisi nähdä, että hei, minähän osaan! Saan tarjouksia läpi! Ja samalla opettelen rytmiä joka yrittäjyyteen sisältyy. Koska enhän minä mitenkään voi osata sitä automaattisesti, kun en ole koskaan ennen kaupallisia tarjouksia tehnyt. 

Sivellin vai ruoska?

Vielä konkreettisemmin kärsimättömyyteni opettelemisessa ja valtavat vaatimukset itseäni kohtaan ovat tulleet esiin uudessa maalausharrastuksessani. 

Olen opetellut maalaustekniikoita erilaisten oppaiden ja taiteilijapuolisoni avulla. Usein tilanteet  menevät näin:

Minulla on mielikuva siitä miltä haluan teoksen näyttävän valmiina. Kynnys ensimmäiseen siveltimenvetoon jokaisessa työvaiheessa on kuitenkin jo yksistään valtavan korkea. Jahkailen minuuttitolkulla väri pensselissä ja manaan ääneen pelkoani koskea sillä kangasta. 

Kun lopulta uskallan, olen varma, että työ on pilalla. Että siveltimenjälki pitää vähintäänkin peittää ja korjata. Kun oikein lietson itseni tiloihin, marisen suureen ääneen, että en osaa mitään ja taas tuli tuhlattua hyvä taulupohja, ja oikea osoite tekeillä olevalle työlleni olisi roskis.

En voi kuin olla kiitollinen kumppanini kärsivällisyydestä. On varmasti raskasta yrittää neuvoa ja opettaa tyyppiä, joka automaattisesti ajattelee epäonnistuvansa, ja opettelun sijaan keskittyy pelkäämään kaikkia mahdollisia virheitä.

Kyse ei ole siitä ettenkö lopulta saisi aikaiseksi ihan kelvollista jälkeä. Kyse on siitä, että minulla näyttää olevan tarve tuottaa priimaa välittömästi, heti ensimmäisellä pensselinvedolla, siitä huolimatta, että en ole koskaan aikaisemmin maalannut. 

Kun tilanne on ohi, minua hävettää. Miten voi olla, että kaikista ihmisistä minä, joka olen käyttänyt koko syksyn sen kertomiseen, miten uuteen siirtyminen tapahtuu pienin askelin, olenkin se, joka itsensä kohdalla ajattelee, että minun pitäisi täysin harjoittelematta olla Leonardo Da Vinci.

On opeteltava opettelemaan

Vielä on siis paljon oppimista, ja eniten näköjään suhtautumisessa itseeni.

Onneksi huumori sentään on tallella, ja jälkeenpäin itseänikin naurattaa se, että pensseli muuttuu kädessäni henkiseksi ruoskaksi heti, jos yhtään tunnen epävarmuutta uudesta tekniikasta.

Kukaan ei ole seppä syntyessään. En edes minä, vaikka näköjään sitä niin helposti itseltäni vaadinkin. Uutta ei voi osata ennen kuin opettelee.

Ehkä tärkeintä olisikin oppia, että oppimiseen menee aina aikaa. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Ihan kuin kävelemään opettelevalla lapsella. Kyllähän taaperokin parkuu ja kiukuttelee, kun kävely-yritystä seuraa kaatuminen, mutta taapero ei kuitenkaan lannistu ja lakkaa yrittämästä. 

Itsensä haukkuminen ja keltanokan täydellisyydentavoittelu ei edistä oppimista mitenkään. Päinvastoin. Kun sen hyväksyy, kaiken muun oppiminen helpottuu.

Kuvassa olevan taulun tekemiseen kului noin 8 tuntia. Siitä ajasta yli puolet käytin panikointiin, maalaamisen pelkäämiseen ja itseni ruoskimiseen, vajaa puolet varsinaiseen maalaamiseen.