Tänään on ensimmäinen päiväni yrittäjänä.

Irtisanoutumiseni jälkeen moni on sanonut minulle, miten rohkea olen, kun lähden vakituisesta ja arvostetusta työstä tyhjän päälle ja tuntemattomaan. 

Olen myös kuullut hämmentyneitä kommentteja ihmisiltä, joiden mielestä on sulaa hulluutta jättää työ Suomen suurimmalla radiokanavalla – paikassa jonne moni haluaa mutta harva pääsee.

Itse olen sitä mieltä, että muutosta ei pidä pelätä. 

Ennemmin on syytä pelätä sitä, että ei tee niitä muutoksia joita sisimmässään kaipaa. Jos jää näennäiseen mukavuuteen, tai roikkumaan organisaation myötä tulevaan statukseen, mutta mikään ei kuitenkaan enää sytytä kuten ennen, on pidemmän päälle seurauksena turhautuminen. 

Silloin ei enää kehity ammatissaan. Silloin saattaa alkaa jopa taantua. Se vie kirkkaimman loiston myös niiltä jo toteutuneilta unelmilta, jotka alkavat siinä vaiheessa tuntua vain haaleilta muistoilta siitä millaista elämä ennen oli.

Olen antanut elämästäni lähes puolet Yleisradiolle, ja jokaisesta vuodesta Ylellä olen kiitollinen. Olen saanut toteuttaa lukuisia unelmiani ja olen päätynyt tekemään asioita, joista nuorempana en edes osannut unelmoida. Yle on ollut hyvä työnantaja.

Se, että on saavuttanut unelmiaan, ei tarkoita, etteikö niitä tulisi myöhemmin lisää. Ei ole mitään maksimimäärää, jonka jälkeen unelmat ja tavoitteet olisi käytetty loppuun.

Muistan ajan jolloin ajattelin, että en lähde Yleltä ikinä, että en koskaan halua mitään muuta työtä.

Ihmiset kuitenkin muuttuvat. Minäkin muutuin, eikä sitä tarvitse pelätä. 

Kasvusta pitää olla kiitollinen. Jos kasvu loppuu, myös eläminen loppuu. Siksi on elintärkeää uskaltaa kuunnella oman sydämen rummutusta.

Jo joidenkin vuosien ajan olen unelmoinut asioista, joita en ole vielä tehnyt, ja joita ei olisi mahdollista toteuttaakaan, jos olisin jatkanut Ylen palveluksessa.

Pitkän ja perusteellisen harkinnan jälkeen tajusin, että myöhemmin minua kaduttaisi, jos en edes yrittäisi saavuttaa sellaista elämää, jota sydämeni janoaa. Samalla annan jollekulle toiselle – seuraajalleni – mahdollisuuden toteuttaa omia unelmiaan.

Tietenkin muutos on ajoittain myös pelottanut. Varsinkin siinä vaiheessa, kun en vielä ollut ottanut konkreettisia askeleita ja vasta prosessoin mitä kaikkea muutos saattaisi tuoda tullessaan.

Laadin mielessäni skenaarion pahimmista mahdollisista vaihtoehdoista, joita tämän päätöksen myötä voisi tapahtua. Ajattelin, miltä tuntuisi ja millaiseksi elämäni muuttuisi, jos worst case scenariot toteutuisivat. Ja tulin siihen tulokseen, että niidenkin kanssa pystyisin elämään.

Sen jälkeen oli helppo antautua muutokselle.

Sillä kumpi on pahempaa? Tajuta kuolinvuoteellaan, että jätti mahdollisuuksia käyttämättä, tyytyi vähempään mitä halusi ja mukautui liikaa toisten odotuksiin, vai tietää pohjia myöten, että ainakin teki kaikkensa elääkseen kuten oikeaksi tiesi?

Aivan.

Ja juuri siksi muutosta ei pidä pelätä.