Tarvitsin syystakin.

Olen herkästi palelevaa sorttia, ja aiempina syksyinä käyttämäni farkkutakki ja nahkarotsi (molemmat ostettu kirppikseltä muistaakseni v. 2013 ja 2014) ovat olleet jo liian kylmiä viime viikkoina – varsinkin pohjoisessa, jossa mielellään käyttäisi vähän pidempää takkia ahterin jäätymisen ehkäisemiseksi.

Tällä viikolla olen käyttänyt pidempää syystakkiani, jonka ostin kirppikseltä kaksi vuotta sitten tähän samaan tarpeeseen. Sen ongelma vain on, että edellinen omistaja on leikannut vuoren siitä pois, joten se on oikeasti vain ohut kangasriepu, josta tuuli ja kosteus tunkevat läpi. 

Olin siis ihan oikeasti syystakin tarpeessa. Juuri nyt minulla ei ole ollut aikaa kierrellä kirppareita, joten ajattelin, että katson, jos löytäisin nopeasti jonkun halvan uuden. 

Menin markettiin, ajatuksena oli ostaa reisille yltävä kevyttoppatakki, jolla pärjäisin hyvin vähintäänkin lumien ja pakkasten tuloon saakka. Ensin kolusin aletangot, mutta siellä oli vain miesten takkeja.

Normaalihintaisten joukosta sivuutin ns. merkkituotteet, joita en osta koskaan. Niistä tavallisista sovitin ensin kaikkein halvinta. En tykännyt, ja se malli oli vain vyötäröpituinen, joten ei edes sitä mitä etsin. Sitten kokeilin seuraavaksi halvinta. Se oli hyvä, lämmin ja oikean mittainen.

Sen jälkeen kävin tosi pitkän sisäisen painin siitä, voinko ostaa sen takin itselleni. Siitä huolimatta, että tarve oli todellinen, valintani suhteessa muuhun valikoimaan edullinen, ja vaikka minulla oli rahaa myös ostaa se. Silti ajattelin, pärjäisinkö sittenkin vielä niillä vanhoilla (joiden osalta olin jo monena vuotena todennut, että en kunnolla pärjää).

Tämmöistä se on minulla, edelleen, vaikka lapsuuden ja nuoruuden köyhistä vuosista on jo ikuisuus. Ostan vaatteita harvoin, ja silloinkin mieluiten käytettynä. Edelliset uutena ostamani vaatteet hankin Saksasta maaliskuussa, kahdet farkut Primarkista, koska siellä ne ovat halvempia kuin täällä. Olisivatkohan maksaneet yhteensä 30 euroa, ja toisinaan vieläkin niitä katsoessani mietin, että yhdet olisivat riittäneet. 

En koskaan ajattele näin esimerkiksi lapselleni tehtävistä hankinnoista. Hänelle ostetaan se mitä hän tarvitsee, silloin kun hän sitä tarvitsee. Mutta omalla kohdallani en osaa.

En, vaikka en elä köyhyydessä, ja vaikka rahani ovat itse ansaittuja. Aina tuntuu, että en saisi haluta, pitäisi pärjätä ilman, ja että tarpeelliseen vaatteeseen kuluva raha voisi olla vielä tarpeellisempi pahana päivänä johonkin muuhun, esim. ruokaan. Koska aiemmin on ollut niin paljon niitä päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosia, jolloin uudesta takista ei voinut edes haaveilla.

Menneisyys vaikuttaa meihin moniin tavoin. Vanhoja tunnereaktioita on vaikea muuttaa, vaikka tietäisi niiden alkusyyn. Vaikka ymmärtäisi, että tilanne on nyt toinen.

Minä ostin lopulta sen takin. Tulin kotiin, ja morkkis iski päälle. Olisinko sittenkin pärjännyt ilman? Tunne tuntui kuohuvan päälle, ja se kertoi jostain paljon enemmästä kuin yhdestä takista.

Sen kanssa opettelen vielä elämään. Tunnistamaan, että aikuisen Marian sijasta sitä takkiostosta pelkää se pieni Maria, joka ei voinut itse vaikuttaa tilanteeseensa. Sanomaan hänelle, että sinä tarvitset lämmintä päällepantavaa, ja minä annan sinulle sen.