Olen nykyään myös valmentaja. En vielä sertifioitu sellainen, mutta matkalla sinne. Koko syksyn olen tehnyt valmennusharjoituksia asiakkaiden kanssa, ja opintoni Valmentamossa etenevät. Ihmismieli on maailman kiehtovin asia, ja siitä voi aina oppia lisää. Sekä yleisellä tasolla, että erityisesti itsestään.

Muutaman valmentajakollegani kanssa aloimme pohtia, että onko ok, että valmentajaakin joskus **tuttaa. Tämä ammattikunta näyttäytyy pääsääntöisesti positiivisen hehkuvana sekä luonnossa että sosiaalisessa mediassa. Kadehdin niitä kollegoita, jotka näyttävät aina voivan hyvin ja joilla elämän murheet valuvat tätä nykyä kuin vesi hanhen selästä. Miksi minä en ole sellainen?

Kyllä minua ainakin usein harmittaa joku asia. Vaikka olen jo monta vuotta tehnyt työtä hyvinvointisisältöjen parissa, ja vaikka olen kokenut monta henkisen kasvun vaihetta, silti toistuvasti löydän itseni tilanteesta, jossa positiivisuutta on vaikeaa kaivaa esiin.

Valmentaja ei tietenkään saa kaataa omaa huonoa oloaan ja henkilökohtaisen elämän ongelmiaan asiakkaansa päälle. Se ei olisi valmentamista lainkaan, vaan täysin epäammattimaista käytöstä. Mutta näillä hyvinvointimarkkinoilla huomaa, että palveluita markkinoidaan hyvin usein vain positiivisuudella, ilolla ja valolla. Mitä siitä pitäisi ajatella?

Omissa opinnoissani olen onneksi alusta asti saanut tuntea, että kelpaan juuri sellaisena kuin olen. Sekä kouluttajilleni, opiskelukavereilleni että asiakkailleni. Tällä elämänkokemuksella minusta ei koskaan tule sellaista pirskahtelevan kepeää, aina iloista tyyppiä. Mutta en usko, että minusta tarvitseekaan tulla.

Ajattelen, että tunteiden koko kirjo on vahvuuteni. Olen menneisyydessäni tukahduttanut tunteitani niin paljon, että on vain rikkaus, että nyt annan niiden tulla esiin, enkä yritä esittää sellaista, mitä en ole. Tätä aihepiiriä käsittelin paljon myös Muutoksen matkaopas -kirjassani. Se, että uskallan olla se kuka olen, on parantanut elämänlaatuani noin sata prosenttia.

Elämä ei nimittäin koskaan, kenelläkään, muutu sellaiseksi, että siinä olisi vain auringonpaistetta ja hattaraa. Ei. Hattaran ja kivan vastapainoksi elämä on sellainen vekkuli, että se kippaa meille kaikille säännöllisesti myös täysperävaunullisen hevonpaskaa pihaan. Sille ei voi mitään. Sellaista elämä on, eikä sitä voi estää millään määrällä positiivisuutta.

Sen sijaan me voimme valita, mitä paskakuormalle teemme. Jätämmekö sen keskelle pihaa haisemaan? Vai alammeko miettiä, mitä työkaluja meillä on, joilla voisimme läjä kerrallaan lapioida sonnan johonkin muualle? Kasvaako pihassamme kenties jotain sellaista, jolle se, mikä on meille vain haiseva kasa, olisikin ravinne, joka auttaa kukoistamaan? Se, sanon minä, on ratkaisukeskeisyyttä parhaimmillaan.

Ihan samalla tavalla me voimme joko antaa ikävien asioiden pilata koko elämämme, tai tietoisesti kehittää työkaluja, joilla kurjuudet voi pilkkoa pienempiin osiin. Parhaimmillaan pettymyksistä ja suruista voi tulla lähtökohta jollekin uudelle. Se, mikä tänään **tuttaa, voi huomenna olla polttoainetta kasvuun.

Ihmisellä on usein valmiudet etsiä ratkaisuja ihan itsekseen, mutta joskus pinttyneiden ajatusketjujen ja haitallisten uskomusten murtamisessa tarvitaan ulkopuolista apua ainakin alkuun pääsemiseksi. Siinä valmentaja voi auttaa. Ja silloin, jos joskus, on mielestäni vain hyvä, että valmentaja on itsekin tuntenut elämän tummia puolia.

Sellaiseen on helpompi samaistua. Valmentajan tehtävä ei ole olla asiakkaansa yläpuolella ylimaallisen rauhan ruumiillistumana, vaan olla rinnalla, vertaisena. Sellaisena, jota myös joskus **tuttaa.